30 ja yhden miehen

Sotakertomuksia: Annantehtaan ja Naukupohjan taistelut 15.-16.7.44

2020.03.07 11:36 juhae Sotakertomuksia: Annantehtaan ja Naukupohjan taistelut 15.-16.7.44

Mainitsin toisaalla että mulla löytyy dokumentointia papan sotapolusta. Koska materiaalia on aivan hitosti enemmän kuin ehdin ja jaksan tässä aamupäivän ratoksi naputella, postaan siitä yhden lyhyen katkelman. Toivottavasti joku jaksaa lukea. Ja vaikka sattumalta ei ehkä valikoitunut kaikkien iloisin katkelma, ehkä tämä vähän valottaa millaista se sota oli ruohonjuuritasolla.
Sijainti: Annantehdas
Annantehtaan vesistölinjaa puolusti EP 1, jonka rintamavastuu oli ollut asemasodan aikana Äänisen rannikolla, joten rintamakokemus oli vähäistä. Se luopuikin erinomaisesta vesistölinjasta muutamien laukauksien jälkeen vetäytyen samalla muutamia kilometrejä taakseppäin. Kiireellisenä vahvistuksena saapui paikalle EP 11, joka taas tuli Uhtualta oltuaan sitä ennen Kalastajasaarennolla. Outoa oli senkin työskentely tykistön kanssa. Vesistölinja oli tarkoitus ottaa takaisin ja EP 1 olikin tarkoitus vaihtaa II/JR 33:een. Kesken kaiken venäläiset hyökkäsivät ja saivat sisäänmurron joten hyökkäys vesistölinjalle täytyi perua.
\15. päivä alkoi valjeta kun tj:mme saivat käskyn siirtyä eteen. Sitä ennen olin saanut Paljärveltä käskyn viedä oma radioni Hukkisen tj:lle ja lähdinkin matkaan Janne Lehtovirran kanssa. Paluumatkalla tulivat pojat vastaan ja lähdimmekin takaisin Hukkisen tj-paikalle, Puukon ryhmä joutui aivan oikealle Salonjärven rantaan Valkosen komppanian tueksi. Koko aamupäivän suoritti vanja suorasuuntausammuntaa asemiimme, samalla jalkaväkemme yritti suorittaa vaihtojaan loppuun.
Saimme tietää, että oli tarkoitus tehdä vastahyökkäys II/33:n ja meidän voimin menetettyjen linjojen takaisin valtaamiseksi. Piitulaisentj tukisi Kallion komppaniaa, Hollo ja Rahkola Melsaniemeä, Hukkinen ja Tuomola olisivat takana. Paikalle saapunut jv-vänrikki kertoi Törnin taistelevan n. 10 km takanamme Pöröselässä ja meidän pitäisi mennä eteenpäin, on tääkin operaatio. Kaiken lisäksi em. Melasniemi oli siinä kunnossa ettei hän kenenkään luottamusta nauttinut. Rahkola ottikin ohjat käsiinsä määräten minun sekä Lehtovirran ja Helkiön siirtämään tulta hyökkäyksen edetessä. Klo 10:30 alkoi vastahyökkäys, muut pohjat sekä joku jv-mies seurasivat Rahkolaa ja me tähystimme heidän etenemistään.
Muutama muistikuva palaa aina tähän tapahtumaan: Hukkisen osuus jäi tuntemattomaksi mutta huvittavaa oli hänen rytmittelynsä vanjan ss-tykin kanssa, heti kranun räjähdettyä nosti Hukkinen päänsä mutta joutui sen välittömsäti taas laskemaan uuden paukun tullessa. Sivulta, josta me eähystimme oli vallan mainio näkyvyys mutta eihän paikalla ollutta upseeria voinut neuvoa. Toinen ikävämäpi havainto oli Helkiön täydellinen sortuminen. Hän itki hillittömästi, jten vein hänet erään kinven taakse ja otin myös pois hänen ukko-mauserinsa, koska oli mahdollista itsensä vahingoittaminen. Helkiö siirrettiinkin tämän jälkeen patteriin ja luultavasti hän suoriutui tehtävistään siellä moitteettomasti.
Hyökkäyksemme edistyi mallikkaasti varsinkin kun tykkimme olivat pehmittäneet vanjoja perusteellisesti. Yhtäkkiä näin Mäki-Laurilan tulevan täyttä laukkaa luokseni sanoen Rahkola kaatui, ilmoita esikuntaan. Luultavasti ilmoituksen teki kuitenkin joku toinen sillä minä menin aivan mykäksi, äskenhän Rahkola juuri lausui minulle: ei tästä mitään tule, mutta mennään kun käsketään. Pian tuli muitakin poikia tuoden Rahkolan ruumin, huomasin pienen reiän sydämn kohdalla sekä rikkoutuneen saappaan pohjan. Vanja oli ollut piilossa poterossa ja ampui noin parin metrin päästä sekä paiskasi vielä käsikranaatinkin. Haapanen, Rahkolan lähetti, kerkesi vain suolata vanjan silpuksi mutta vähän liian myöhään. Näin ikävästi kävi, tämä tuntui kauan jälkeenpäin, ei ollut myöskään itku kaukana. Väitän edelleenkin, että menetimme pston parhaan tulenjohtajan, esimerkkillisen esimiehen ainakin miesten kannalta, inhimillisen sekä hyvän toverin, mies ykkösluokkaa.
Koska hyökkäyksemme ei edistynyt odotusten mukaisesti vaikka lähes koko vanjan taistelukoulu, 800 miestä, oli tuhottu, lähdimme vetäytymään. Joukkomme jakautui kahtia: osa lähti viemään vankeja sekä Mäki-Laurila, täydennysmiehet Kanniainen ja Koivisto sekä minä päätimme kantaa Rahkolan suoraan linjan mukaisesti Naukupohjan tielle.
Pätkä oli tuskien taival, oli tavattoman kuuma, naapuri ampui suolle piiskatykillä ja välillä oli heittäydyttävä maihin, lisäksi vaivasi jano. Onneksi Koivistolla oli kenttäpullossa vettä. Vieläkään en osaa sanoa kuinka kauan matkamme kesti, kummallinen tunne kuitenkin oli kun välillä katsoin Rahkolan kasvoja ja toisinaan suon takana häämöittävää metsikköä jossa jonkinlaista liikettä näkyi. Lopulta tulimme tielle jossa yksinäinen pst-tykin hevosmies vei haavoittunutta alikersanttia. Pysäytimme miehen ja vannotimme kuljettamaan rahkolan ainakin patteriimme saakka, hän lupasi sen varmasti tehdä, siitä kiitoksemme.
Paikalle saapui 6:n tj:n poikia ja kertoivat tappioita tulleen aikain 5:n pojille mm. Ema Karlsson oli kaatunut ja lisäksi palanut, myös he olivat kuulleet Puukon tj:n olevan motissa. Olipa uutisia yhdelle päivälle, eikä mielialamme noussut kun Reinikka tuli paikalle ja käski miehittää noin 500m päässä oelvan mäen, tulenjohtajaa ei kuulemma tarvita. Siihen tuli myös muita poikia ja lähdimme talvisodan aikuista panssarikaivantoa pitkin ensin sivusuunnassa ja sitten pienen aukea ylitse palaneeseen mäkeen, joka oli täynnä palaneita venäläisiä ruumiita. Miehityksenä oli ryhmän verran outoa jalkaväkeä meidän lisäksi.
Olin ottanut Rahkolan pistoolin joten minulla ei ollut pitkää asetta, täältä kuitenkin löytyi täysin kunnossa olevan venäläinen konepistooli jonka asetin poteron laidalle. Huomasin että ilta oli tullut ja asetuin poteroon nukkumaan kehoittaen samalla Lehtovirtaa herättämään jos jotakin erikoista ilmenee. Nyt ymmärsimme myös sne miksi emme tarvitse tulenjohtajaa - yhteyttä ei ollut mihinkään suuntaan, olimme täällä jv:nä. Heräsin melskeeseen, Mäki-Laurila tuli juosten ja sanoi että vähän äkkiä matkaan napaten paristolaatikon mukaansa. Otin radion selkääni ja jätin ruskin kp:n montun reunalle samalla ihmetellen missä Lehtovirta on, hän painalsi tukka hulmuten läpi piikkilankaesteiden taakseppäin. Jv oli jo lähtenyt ja juoksimme Mäkilaurilan kanssa peräjälkeen kohti panssarikaivantoa, Paavola tuli perässä kp:lla suojaten. Yritin jopa ampua pistoolilla perässä ryntääviä vanjoja mutta ase ei lauennut, etäisyys oli alle sata metriä. Selässä tuntuui täräys, jotain oli tapahtunut mutta aikaa ei ollut tarkistaa vaan juoksimme lopun matkaa olympiavauhtia.
Selvisimme kaivantoon hengissä ja vanjatkin suuntasivat kulkunsa sivustaan. Oli outo tunnelma, olimme kolmisin haudassa ja venäläiset matkalla ohitsemme joten suuntaseimme matkamme taakseppäin suurten puupinojen luokse, tänne olivat muut pojat jo tulleet. Tarkastin radioni, siitä oli luoti mennyt lävitse joten se oli poissa pelistä.
Tilannetta selvitettäessä totesimme joukkoja olevan niin paljon että normaali vetäytyminen onnistuisi. Otin Lehtovirran mukaani ja lähdimme pattereihin päin uutta radiota hakeman. Matkalla näimme surullisen viestivänrikin yksinään keräävän tapsia, sanoinkin hänelle paremman tehtävän olevan tarttua kp:n ja odottavan meidän poikia, jotka sieltä olivat tulossa. Tiellä alkoi jo näkyä perääntyviä joukkoja, tullessamme pitkähtkön kapulasillan päähän oli juuri hevosmiehiä ylittämässä sitä. Kun koneita ei kuulunut lähdimme mekin ylitse, samalla kuitenkin kolme maataistelukonetta pyyhkäisi ylitse ampumatta, ilmeisesti he luulivat meitä venäläisiksi. Nyt äkkiä ylitse ja piiloon pusikkoon, pian koneet palasivat mutta nyt kapulasilta oli tyhjä. Viereisellä mäellä oli vielä kevyt krh ja pojat tekivät juuri lähtöä. Kävin näyttämässä akrtasta paikan, josta olimme lähteneet ja vänrikki ammuttikin sinne loput parikymmentä kranua. Tulimme lopulta patteriin ja siellä Herkama kehoitti viemään radion Viestikorjaamolle Vuonteleen tien varteen. Saimme pyörät ja pian olimmekin korjaamolla, jossa koneemme saatiin puolessa tunnissa kuntoon. Sitten taas linjaan, patterissa kuitenkin pysähdyimme kun Puukko saapui sinne olkaan haavoittuneena. Hän kertoi joukkonsa hajonneen motista ulos yrittäessä ja ainakin Kalajan kaatuneen. Myöhemmin selvisi, että muut selvisivät kuka mitenkin mutta Kalajan ruumis jäi kentälle.
Menimme Lehtovirran kanssa eteenpäin ja tapasimme pojat kapulatien seutuvilla asemissa, paatterista tuotiin kuitenkin sana, että meidän olisi lähdettävä vastaanottoasemiin Aittojoen taakse. Perääntymisen alkaessa Kriviltä olimme 4:ssä menettäneet kaikki kolme tulenjohtajaa, kaatuneina kolme miestä ja haavoittuneina lisäksi kaksi, sairaana sekä muista syistä poistui vielä kolme miestä eli käytännöllisesti puolet oli pelistä poissa. Salonjärven länsirannalla näkyi selvästi eteneviä venäläisiä ja suunta näkyi olevan Aittojoelle. Tänne pyrki myös melkoisia joukkoja pohjoisesta yrittäen katkaista perääntymistietämme Ägläjärvelle. Törni ja eräät muut joukot yrittivät turhaan tuhota siiliasemissa olevia vanjoja, kävipä siellä jokunen haupitsikin, motit täytyi kuitenkin jättää yleisen tilanteen huononnuttua.
Näin sitten saavuimme Talvisodan kuuluisalle taistelupaikalle, jossa EP 1 odotti. Kevyt IT-jaos oli myös suojaamassa vetäytyviä joukkoja, mutta taisi olla Turun psto, joka sai koneet kimppuunsa kärsien myös tappioita. Tietä miinoittavat pioneerit menettivät myös muutaman miehein maatataistelukoneiden tulituksessa.
submitted by juhae to Suomi [link] [comments]


2020.03.07 08:54 penttihille80 Nikke-papan sotaretki-muistelmat

Eilisen päiväkirjan innoittamana oman papan sotamuistelmat, julkaisen sellaisenaan kuin hän kirjoitti, mietin mm. nimien sensurointia mutta jääköön, ties vaikka joku löytää sukulaisensa
Oikeastaan olisi pitänyt tarttua kynään jo neljäkymmentä vuotta sitten, olisi ollut tarkemmin muistissa tapahtumia 45 –vuoden takaisista ”sekasortoisista” ajoista, mutta mitä on jäljellä muistissa, tulkoon ne tallennettua.
Vuoden 1943 syyskuun 14 päivänä oli 1925 loppuvuodesta (1.7. – 31.12) syntyneet määrätty kutsuntaan kunkin kotipitäjän kirkonkylään, minut Salmiin, kuuden muun Käsnäselkäläisen kanssa. Metsäpellon Jussi ja minä jouduimme Lappeenrantaan jv. kk. 3:een, sen toiseen komppaniaan, ei ole muistissa minne ne toiset neljä passitettiin. Palvelukseen astumispäivä oli 13.10. –43, joten 18 vuotta täyttyi ensimmäiseen herätykseen.
Varusteet eivät siihen aikaan olleet kovin korkeatasoisia, minunkin asetakkia, malli 91, olisi voinut yhtä hyvin pitää manttelina, sillä sen verran se ylti polven alapuolelle.
Koulutus oli silti ankaraa ja oppilaat (au –opp.) innokkaita simputtamaan. Upseerit ja aliupseerit olivat etupäässä hyökkäysvaiheen aikana haavoittuneita, jotka oli vapautettu rintamapalveluksesta, heistä suurin osa oli asiallisia kouluttajia, mm. meidän joukkueenjohtaja (4. Joukkue) ylikersantti (nimi ei muistissa) sanoi joskus: otetaanhan tauko, turhaanhan minä teitä höykytän, kun joudutte rintamalle, niin kuolette kuitenkin.
Komppanian päällikkö ltn. Puttonen vaati sotilaallisuutta, mutta ei mitenkään erikoisen ankara. Lauantaisin oli marssipäivä ja illalla sauna. Ensimmäinen marssi oli vain 5 km, mutta ne jatkuivat myöhemmin aina 20 km:n. Oli toinen tai kolmas marssi, kun kasarmille palattua komppanian päällikkö käski minun tulla upseerikerholle hänen asunnolleen ruokailun jälkeen. Tietenkin se vähän jännitti, että miksiköhän? No, kun menin sinne niin selvisihän se. ”Olen ajatellut tehdä Teistä lähetin, mutta minun lähettini tulee olla ehdottoman sotilaallinen kaikissa tilanteissa. Sen voitte osoittaa koeaikana”.
Kolmannen komppanian päällikkö asui samassa huoneessa, eikä hänellä ollut omaa lähettiä, joten minun piti petata hänenkin peti. Oli siinä ainakin se hyöty, että löytyi sopivat varusteet, joihin sisältyi aivan uusi mantteli.
Aamupäivän aikana sain tehdä petaukset ja siivoukset, mutta iltapäivällä piti osallistua palvelukseen, marssille ei enää tarvinnut osallistua, marssillehan lähdettiin aina aamusta.
Joulun alla kerran kysyi kp. että haluaisinko minä joululomalle. Vissiin tuli oltua aina sotilaallinen, koska vain kaksi muuta koko komppaniasta pääsi jouluksi kotiin, viikoksi lomalle.
Talvella –44 venäläinen pommitti joskus Lappeenrantaakin, mutta ilmahälytyksiä oli sitäkin useammin ja miltei aina yöllä. Ilmahälytyksen saatua kaikki kasarmit tyhjennettiin, oli juostava noin puolentoista kilometrin päähän leirikentän maastoon. Sinne jouduttiin menemään joskus yöllä ilman ilmavaaraa.
Kerran tapahtui niin, että eräänä yönä yhdellä Suistamon kolmannen joukkueen pojalla katosi 500 mk seteli. Alkuun ylimääräiset herätykset keskittyi 3. joukkueeseen ja syyllistä haettiin leirikentän maastossa. Metsäpellon Jussi oli 3. joukkueessa, Jussilla oli aina rahaa, minäkin olin joskus lainannut häneltä ja jouduin todistamaan, että sillä on ollut rahaa ennenkin. Toinen ”rahamies” samasta joukkueesta oli Semi Aleksi. He joutuivat iltaisin täyspakkaus mukana oppilastupaan, jossa heidän oma ryhmänjohtajansa, oppilas Liukkonen koitti maahan ylös, kyykkyyn käy, kivääri niskan päälle vie, menetelmällä saada tunnustamaan jommankumman. Lopulla joutui leirikentälle nimenomaan yöllä koko komppania hakemaan syyllistä. Toista viikkoa kesti, ennen kuin 3. Joukkueen johtaja vänrikki Veljo sai syyllisen selville. Se oli juuri tuo oppilas Liukkonen, joka Jussia ja Semin Aleksia simputti. Ei tainnut tulla aliupseeria siitä oppilaasta.
Ruoka ei silloin ollut kovin ”kasevaa” eikä sitä ollut riittävästi. Pöydän päässä oli keittopata, josta pöydän vanhin jakoi sen lautasille, leipä ja muut mahdolliset tykötarpeet oli jaettu valmiiksi jokaisen kohdalle.
Kevättalvella Mannerheim kävi pitämässä koulutustarkastuksen, kyseli muutamilta asioita, minun vierellä olevalta kysyi: riittääkö sotilaalla ruoka? ”Riittäähän se kun joka viikko saa kotoa paketin” ”onko Teillä niin varakas koti?” ”No eihän ne tänne minua nälkään tapa”. Kumma kyllä annokset sen jälkeen suurenivat.
Huhtikuussa tuli aika meidän siirtyä Viipuriin Htk:n, (Henkilötäydennyskeskus) siellä meidät majoitettiin Sorvalin kasarmille, osa vietiin muualle, koska Metsäpellon Jussi ei ollut siellä, enkä häntä nähnyt myöhemmin kannaksellakaan. Sen sijaan Sorvalissa tapasin Pyhännän Ahokylästä evakkoajalta tutun Toivo Kärkkäisen, hänkään ei ollut kannaksella samassa porukassa. (Pitääpä käydä Kärkkäiseltä kyselemässä, että minkälaiseen ”savottaan” hän joutui, kun lähdettiin Viipurista).
Viipurissa ei pidetty koulutusta. Käytiin mottimetsässä, polttoaineesta oli silloin kova pula, autolla vietiin ja tuotiin noin 10km päähän, kaksi mottia oli päivän urakka, mutta jos teki enemmän, niin ”lopuista” maksettiin käypä palkka.
Mottisavotan jälkeen jouduin minä ”saunamajuriksi” Tervaniemeen (Viipurin linnan vastapäätä). Tervaniemessä oli myös Htk, jonne aina kokoontui kannaksen armeijakunnan sotilaita sairaalasta tai muuten pitempään etulinjasta pois olleita. Se oli parakkisauna jonka toisessa reunassa oli ”täikaappi”. Kaikkien saunassa kävijöiden piti viedä kaikki vaatteet täikaappiin, sinne piti eräänlaisella ”separaatilla” veivata kiukaan päältä lähtevää putkea myöten kuumaa ilmaa ja pitää kaappi-ilma 90C 30 min. Kaksi miestä kerralla oli ”majurina”, johon sisältyi tietenkin myös saunan lämmittäminen.
Kesäkuun 1944 alussa pääsin lomalle ensimmäisen kerran sitten joulun. Mikko –veli tuli myös lomalle samaan aikaan, noin vuorokauden olimme yhtä aikaa kotona, ennen kuin lomani päättyi. Paluumatkalla kuulin jo, että venäläinen on hyökännyt valtavalla voimalla suomalaisten asemia vastaan ja että Kannaksen armeijakuntien miesten (lomalaisten) on välittömästi palattava yksikköihinsä.
Seuraavana iltana vähää ennen hiljaisuutta päivystäjä haki minut puhelimeen. Mikko soitti Tervaniemen Htk:a sanoi olevan menossa jo Kannakselle. No minä lähdin heti Tervaniemeen (Sorvali – Tervaniemi väli noin 2 km) pääsin Neitsytniemen kohdalle, tuli ilmahälytys, jolloin ei olisi saanut liikkua. Lähempänä Tervaniemeä vastaan tuli katupartio. Selitin vetäjälle asian, antoi mennä, sanoi; mutta suojaudu jos pommitus alkaa. Ei tainnut sillä kertaa tulla pommitusta. Kun menin Tervaniemeen kentällä oli ainakin 2000 miestä. Mietin hetken miten tuolta löytyy Mikko. Parakin eessä oli muutamia upseereita antamassa tilannekatsausta, menenpä sinne. No Mikko hoksasi minut ja tuli sinne. Lomalta mentyä sain 2:n viikon muona- ja ostotupakat, kun on silloin polttanut, niin vein ne Mikolle. ”Ei tämä mylläkkä kauan kestä, siksi lähdin kesken loman (vaikka oli mennyt naimisiin silloin vuoden vaihteessa) että paremmin pääsen lomalle uudestaan, kun tilanne rauhoittuu” sanoi hän.
Seuraavana iltana (10. 6. koska läpimurto alkoi 9.6. aamulla) meidät otettiin Viipurin tavara-asemalle ja lastaus kannakseen matkaa varten alkoi. Kun melkein kaikki olivat jo vaunuissa (härkävaunut) alkoi valtava pommitus. Minä ja noin joukkueen verran muita olimme vielä laiturilla. No siitä vaan laiturin viereen radalle, oli ainakin toiselta sivulta hyvä sirpalesuoja, kun laiturin reuna oli graniittia. Pommitus kesti noin kaksi tuntia, laivue toisensa jälkeen toi ”terveisiä”, ratapiha oli yhtenään valaistu valopommien avulla.
Mukavaa katseltavaa se mahdollisesti olisi ollut jostakin etempänä, mutta pelottavaa kun itse on maalitauluna (olikohan naapurille mennyt tieto, että täällä lastataan apuvoimia Siiranmäen puolustajille). No, yhteenkään vaunuun ei tullut täysosumaa, montako kuoli sirpaleista, sitä emme saaneet tietää. Sen sijaan radan saivat poikki.
Kuljetuksen johtaja (vääpeli) komensi meidät maantielle ja marssirivistöt kuntoon. Maantielle oli noin 700 m matka suopeltoa (Viipurin tavara-asema on suota). Noin sadan metrin päässä putosin levän peittämään suonsilmäkkeeseen kaulaa myöten, jalat ei yltäneet pohjaan, mutta kiväärin avulla pääsin pois. Tielle päästyä menin vääpelille kertomaan (ja näkyihän se, kun vesi tippui manttelista) tapauksen. ”Ei ole muuta mahdollisuutta, hännille vaan, marssitaan Karhusuon pysäkille”. Se oli jo aamuyötä kun pääsimme Karhusuolle. Vääpeli komensi meidät hajaantumaan kuusikkoon. Minä koputtelin pysäkkirakennuksen ovea. Tulihan sieltä junanlähettäjä aukaisemaan, mutta ei päästänyt sisälle, sanoi ettei ole lupa päästää sisälle ketään. Se yö oli tavallista kylmempi, mutta nuotiotakaan ei saanut tehdä.
Jalasjärveltä saatu jatkokoulun päästötodistus lompakossa oli ottanut vähän väriä ja liimattavaakin siihen tuli, kun teknillisen koulun hakupapereita varten tehtiin jäljennöstä, kouluun mentyähän piti näyttää alkuperäiset.
Seuraavana päivänä tuli Kannakselta päin juna ja iltapäivällä matka jatkui. En muista, että annettiinko Sorvalista lähdettäessä mitään syötävää, mutta vaunuun johon menimme, siellä olleet vanikanpalaset keräsimme talteen.
Iltamyöhäsellä olimme Valkjärven asemalla. Siellä suurin osa otettiin kuorma-autoihin. Noin komppanian verran meitä jäi jatkamaan matkaa marssien kohti Siiranmäkeä. Aamupuolella yötä oli levähdystauko, noin kaksi tuntia. Ensimmäisen kerran saimme kuulla, miten kranaatit ujeltavat. Kun aamulla jatkettiin matkaa, alkoi tulla yksittäisiä ”marjamiehiä” vastaan (marjamiehiksi sanottiin niitä, jotka tiukanpaikan tullen lähtivät karkuun, mutta palasivat myöhemmin takaisin. Käpykaartilaisia olivat ne, jotka karkasivat eivätkä palanneet, ennen kuin rauhan tultua). He sanoivat; ”älkää hyvät pojat menkää sinne”. No me tietenkin mentiin sen vääpelin vetämänä, joka lähti Viipurista. Ennen puoltapäivää vissiin tuli tieto ylempää, käännyttiin takaisin sinne mistä tultiin.
Maataistelukoneetkin alkoivat meitä seuraamaan puidenlatvojen yläpuolella lentäen, peltoaukioiden ylitys toisinaan oli ryömimistä ravin pohjia myöten (maataistelukoneet tuli ensikerran mukaan koko sodan aikana Kannaksen suurtaistelujen alettua 9.6.-44).
Syötävää emme saaneet mistään, kun ei oltu vielä minkään yksikön ”muonavahvuudessa”. Erästä ETP:aa (elintarvikkeiden täydennyspaikka) juuri lastattiin autoihin siirrettäväksi edemmäksi. Sain vohkittua 2,5 kg puulaatikollisen juustoa, jotkut onnistuivat saamaan koirakeksiä, ennen kuin lastaajat huomasivat. No muutamille riitti sentään jotakin suolenmutkaan.
Saimme tietää, että Siiranmäki on jätetty ankaran painostuksen vuoksi. Niistä kavereista, jotka otettiin autoon, osa ei palannut takaisin elävänä, sillä he kerkesivät melkein vuorokauden olla siellä ”mylläkässä”, joten mahtoi olla tuurintynkää, kun ”etenimme” marssien.
Illansuussa tulimme Punnukseen. Vääpeli komensi meidät tien vieressä olevaan pusikkoon hajaantumaan. Järvilaakson Mikko oli toisella puolella puskaa. Sovittiin, että jos nukahdamme ja toinen kuulee kokoontumisesta, niin herätetään. Naapurin tiedustelukone seurasi meidän ”hajaantumista” ja eipä aikaakaan, kun maataistelukoneet alkoivat ”suolaamaan” pusikkoa ja niitä oli monta kymmentä, ellei satoja. Kun rätinä oli ohi niin minä kuin muutkin tietenkin nukahdimme, kun ilmakin oli jo lämmennyt suorastaan helteiseksi.
Puolenyön tietämissä heräsin ja kurkistin puskan toiselle puolelle, ei Mikkoa näkynyt, kurkin muittenkin pensaiden taakse, ei ketään. Suunta oli selvillä, noin kilometrin päässä oli porukkaa, siihen oli tullut Siiranmäestä erp. 12:n toinen komppania ja jääkärijoukkue, minut oli ”täydennetty” toiseen komppaniaan. Minulta jäi ensimmäinen keittoruoka syömättä, keitto oli jo kerennyt loppua, sain kuitenkin kuivaa muonaa reilun annoksen.????????? Maataistelukoneiden tulitus oli saanut matkalaisen maallisen vaelluksen päättymään.?????????? Tuskin kerkesin hätäisesti syödä, kun annettiin patruunat ja lähdettiin takaisin tulosuuntaan.
Noin kahden kilometrin päähän asetuttiin metsään tarkoituksella ottaa vastaan vihollinen (viivyttää, jotta vetäytyminen sujuu turvallisemmin). Minä jouduin ensimmäisenä etuvartioon ikäiseni kaverin kanssa. Noin sadan metrin päässä suoja-asemasta pellon reunassa oli hyvä näkyväisyys Muolaan kirkonkylän (noin 8 km) liekkeihin kesäyön hämyssä. Silloin ei vielä venäläinen ehkä ollut Muolaassa, mutta palot oli saanut aikaan pommitus. Oli 2-haarainen koivu, toinen haara kaadettu istumakorkeudelta pois, otin siinä istuma-asennon, kaveri sanoi aina vähän päästä, ”älä nuku” yhtä monta kertaa vastasin ”en minä nuku” mutta niin ”lyhyttä” kaksituntista en muuta muista. Kuulin kun joukkueen johtaja toi vaihtoa, sanoi: ”kaveri taitaa nukkua” johon kaveri: ”se on nukkunut koko ajan” ”en minä nuku”.
Suoja-asemaan olivat tehneet nuotion sillä aikaa ja keittelivät siinä teetä. Minä siihen nuotion lähettyville panin pitkäkseen, kuulin kun ”vanhat miehet” sanoivat: ”onpa poika väsynyt, kun nukkuu vaikka tuommonen sääskiparvi on ympärillä”.
Seuraavana aamupäivänä heräsin siihen, kun soppatonkkia kalisteltiin. Komppanianpäällikkökin (ltn Ryynänen) oli tullut tervehtimään uusia tulokkaita. Otti plokin ja kirjoitti jotakin, taittoi sen ”kirjekuoreksi” ja sanoi ”lääkintäryhmä on 3. Talossa tien vasemmalla puolella vajaan kilometrin päässä. Kun olet ruokaillut niin mene sinne, minä käyn mennessä sanomaan siellä, että joku lähtee viemään sinut jsp:lle, se ei olekaan kovin kaukana suoraan metsän poikki ja he osaavat oikotien”. Luin mennessä mitä se on (käski antaa sen lapun jsp:n lääkärille) siihen kirjoittanut. ”Laita tämä mies Sisä-Suomeen niin kauas kuin mahdollista” Kärpäset ja muut siivekkäät olivat nokkineet silmäluomet melkein vereslihalle. Kyllä askel keveni, kun luin lapussa olevan tekstin.
Lääkäri luki lapun ”ei ole mitään mahdollisuutta, mene toimitusjoukkueeseen, se on tuossa ihan 100 m päässä”. Siellä oli kuormastot (hevos) valmiina lähtöön. Menin vääpelille (kersantti Kerimäeltä, nimeä en muista) ilmoittautumaan. ”Menevie kivääri ja reppu kärryyn johon näet niiden sopivan, odottelemme tässä lähtökäskyä, tulee mahdollisesti kahden vuorokauden marssi”. Lähtökäsky tulikin kohta. Äyräpäässä oli vielä siihen aikaan kevytrakenteinen ponttoonisilta, mutta se ei kestänyt hevosajopelejäkään. Ainoa maantiesilta oli Antrean kirkonkylässä. Äyräpää – Vuosalmi lossin oli naapuri saanut tuhotuksi ilmasta käsin.
Antreaan päin menijöitä oli muitakin tien täydeltä, tykistöäkin jo siirrettiin Vuoksen pohjoispuolelle. Tien varsilla oli eläviä, sekä teurastettuja elukoita, sialtakin oli kinkku viety ja loppu ruho oli kärpästen ja muiden siivekkäiden ravintona.
Iltayöstä olimme Antrean kirkonkylässä (Punnus – Antrea väli ainakin 50 km) jossa yövyimme taloissa (siviiliväestö oli jo evakuoitu). Aamuvarhaisella lähdettiin takaisin tulosuuntaan, mutta Vuoksen pohjoispuolta. Viipurissa ”uiminen” ja Karhusuolla vietetty kolea aamuyö sai aikaan minussa melkoisen kuumeen. Illalla olimme miltei samalla kohtaa mistä lähdimme edellisenä päivänä Vuosalmella noin 3km Vuoksen rannasta.
Majoituimme telttoihin, kaksi vuorokautta makoilin teltassa, kun ei minulla ollut mitään tehtävää ja kuumettakin oli, eikä ollut tekemistä toisillakaan, kun ei ollut tietoa minne pitäisi viedä soppaa. Kolmantena päivänä tuli komppaniasta tieto, että etulinjan ja toimitusjoukkueen välillä tarvitaan yhdysmies. Komppanian olinpaikka vaihtui niissä olosuhteissa usein.
Meidän siirtymäaikana oli pataljoonamme, kuin myös monet muut pataljoonat, olivat peräytyneet Äyräpäähän, johon muodostunut sillanpääasema, joka oli tarkoitus myös pitää. No, vääpeli kyseli ensin vapaaehtoista, kun ei sellaista ilmaantunut, esitteli yhdelle ja toiselle, että lähtisitkö sinä? ”Onhan täällä sellainenkin, jolla ei ole tehtävää”. Minä arvasin, että se olen minä. Viimein vääpeli sanoi ”pitänee sinun lähteä”.
Illalla otettiin sopat mukaan ja lähdettiin. Vene oli jo rannassa odottamassa soppaa (ensimmäistä kolmeen päivään). Komppanian komentoteltta oli noin 100m päässä jokivarresta. Menin ilmoittautumaan kompp. Päällikölle. ”Täälläkö sinä vielä olet, no mene venevartioon, aamulla päästään lepoon. Venettä ei saa antaa luvatta kenellekään”. Yksi vene oli komppanian käytössä, muilla yksiköillä oli myös syöksyveneitä, niitä pidettiin pohjoisrannalla (Suomen puolella) ja ne tulivat etelärannalle tarvittaessa. Kaikki huolto-osastot olivat Suomen puoleisessa rantamaastossa. Vene oli kalliokielekkeen vieressä, tulvavesi oli syövyttänyt puiden juurien alta mainion sirpalesuojan.
Koko yön venäläinen keskitti aina pienin väliajoin jos jonkinlaisilla aseilla. 1904 ja 1905 syntyneet oli asemasodan aikana päästetty jo siviiliin, mutta 9.6.-44 alkaneen ”mylläkän” jälkeen ne otettiin uudelleen palvelukseen. Meidänkin komppaniaan tuli heitä meidän jälkeen täydennyksenä. Eräs –04 syntynyt Saarijärven mies (nimeä en muista) juoksi aina kun keskitys alkoi veneelle, ”lähdetään pois, ei minun passaa tänne kuolla, minulla on seitsemän alaikäistä”. No minä, että milläs ne toiset tulee jos tapahtuu läpimurto. Lääkintämiehet kun toivat haavoittuneita, niin veivät takaisin etulinjaan, jonne oli rannasta matkaa noin 600m. Useimmiten toisena lääkintämiehellä oli kaverina asealiupseeri, jonka kanssa toimitimme apua tarvitsevan jsp:lle ja palatessa teimme patruunatäydennystä. Ajp (ampumatarv. jakelupaikka) ja jsp olivat noin puolen km päässä rannasta, lähellä toisiaan (asealiupseerina oli sotamies Nikolai Lukin, s. 1921, Salmista, aliupseerit oli jo ”loppuneet” Siiranmäki – Äyräpää välille). Pataljoonan komentoteltta oli noin 200m päässä meidän komentoteltasta vasemmalle. Aamuyöstä siihen osui 6” täysosuma. Teltassa oli sillä hetkellä 12 henkeä. 6 kuoli heti, joista yksi oli meidän komppanianpäällikön lähetti, 5 haavottui, mutta pataljoonan koment. majuri Aholalta meni vain kuulo joksikin aikaa ja korvista tuli verta. Kun keskitys taukosi, Ahola meni vuoksesta noukkimaan kaloja.
Samana yönä meidän komppanian yksi mies menetti järkensä. Kun lääkintämiehet toivat hänet rantaan, ei meinattu saada veneeseen, veneestä pyrki pois, siinä oli Lukinilla piteleminen. ”Martti ole rauhallinen (Martti Huupponen), ei Nikke sinua linjaan vie”. Ja minulle ”souva, souva, aamulla pääsemme lepoon”. Sen näki miehen naamasta, ettei se ole teeskentelyä, vaan järki on ”nyrjähtänyt” tosissaan. Meillä oli kova työ saada hänet jsp:lle. Esittelimme teltassa olevalle lääkärille potilaan, hän sanoi; jättäkää tuonne penkalle toisten luokse, kohta pitäisi auton tulla hakemaan potilaita. Sittenpä se olisi lähtenyt meidän perään. Sinne oli tuotu muistakin komppanioista haavottuneita ja kyllä niitä jo siellä oli ainakin yksi autolastillinen (autoon ei päässyt heti jsp:llä, jonkin matkaa taaksepäin siirrettiin hevospelillä sellaisia, jotka eivät pystyneet kävelemään).
Saimme ”tutustua” toiseenkin tappovehkeeseen, sellaiseen joka oli venäläisellä ensikertaa käytössä kesällä -44 alkaneessa suursodassa. Se oli urkupyssy, Stalinin urut, hehtaaripyssy ja mitä kaikkea nimiä sillä olikaan. Sen ensimmäinen kranaatti kun nosti vesipatsaan rannalla, patsasketjua riitti toiselle rannalle asti, vaikka vuoksen leveys sillä kohtaa taisi olla ainakin puoli kilometriä. Oli sillä niitäkin pyssyjä yhtä useampi, kun samanaikaisesti nousi useita patsasketjuja veneen molemmin puolin, vedessä räjähdellessään ei niistä tuntunut olevan sirpalevaaraa. Mutta kun rantakalliolle osui kuusituumainen, niin kyllä vedessä oli sihinää, kumma kyllä, ei sattunut yksikään veneeseen, vaikka sen molemmin puolin vesi sihahteli.
Meistä oikealla oli pienikokoinen saari. Siellä oli jääkärijoukkueen yksi ryhmä asemissa, meidän komppanialle alistettuna. Aamulla neljän maissa pojat vuotavalla siviiliveneellä tulivat komentopaikalle vaihtoa varten. Yksi niistä oli Järvilaakson Mikko, hän oli joutunut jääkärijoukkueeseen. Kompp. päällikkö passitti heidät takaisin, sanoi, että kyllä teidät haetaan sitten kun vaihto tulee, emme me teitä sinne jätä. Vaihto tuli vasta illalla, se päivä oli suhteellisen rauhallinen. Rakot olikin jo minun kämmenissä yöllisistä soutamisista, venekin oli sellainen tasakärkinen ja –peräinen pioneerivene.
Se kevyt ponttoonisilta oli purettu jo vähän aikaisemmin, vissiin siksi ettemme pääse karkuun.
Joen toisella puolella noin kilometrin päässä alavirtaan hajaannuimme melko lähelle rantaa koivikkoon. Tiltu puhui kovaääniseen; ”suomen miehet, turhaan te tapatatte itseänne, antautukaa, täällä on hyvä olla”. Sitten luetteli vangiksi saatujen nimiä. Ja sitten alkoi keskitys kaikenlaisilla aseilla. Yhtäjaksoisesti sitä kesti noin tunnin alkaakseen taas uudelleen jonkin ajan kuluttua. Silloin minä ajattelin; Karjala ja puoli muuta Suomea menköön, kunhan täältä hengissä selviäisi. Aamulla siirryttiin parin kilometrin päähän rannasta kaivamaan uusia puolustusasemia. Minä menin töpinään ja opastin soppaa pienentyneelle komppanialle. Ei enää Ryynänenkään puhunut ”kauas Suomeen” lähdöstä. En muista tarkkaan minkä aikaa siinä olimme, juhannuksen ajan kumminkin.
Juhannuksen jälkeen jaettiin kaikille polkupyörät. Siitä kuitenkin lähdettiin samanaikaisesti toimitusjoukkueen kanssa. Toimitusjoukkue vietiin Vuoksenrannan pitäjän Salo-Kekkilän kylään, 1. ja 2. komppania jäi ko. kylästä noin viiden kilometrin päähän, Vuosalmelle päin. Sillä kohtaa oli sotamies venäläinen eteläpuolella ja suomalainen pohjoispuolella jokea. Eikä se siinä pyrkinytkään erikoisemmin joen yli. Tykistöllä keskitti sentään joskus.
Äyräpäässä venäläinen painosti jatkuvasti. Monet kerrat pääsi joidenkin osastojen kohdalla rantaan asti, mutta molemmin puolin sivustajoukot saivat asemat takaisin, mutta suurin tappioin.
Heinäkuun alkupäivinä se tuli kuitenkin yli joen melkoisella ryminällä. Jr. 49:stä ainakin puolet kuoli ja haavottui. Syöksyveneet ja lautat saivat täysosumia, loput tulivat uimalla ja uimataidottomat jäivät vangiksi.
Muutaman päivän sisällä venäläisellä oli 6 km leveälti ja 3 km syvälti hallussa Vuoksen pohjoispuoleista maata.
Erp:n 12. 1. ja 2. komppania joutui vastaiskuun. Minä ja yksi toinen kaveri olimme erään luutnantin kanssa merkinneet uusia puolustusasemia Vuoksenrannan ja Salo-Kekkilän väliseen maastoon jo melkein viikon. En muista varmaan, mutta luulen, että em. pelasti minut vastaiskusta. Kahden vuorokauden ajan taistelivat niin, että välillä oli puolustusasemat venäläisillä ja välillä suomalaisilla. Laatokan pohjoispuolelta tuli avuksi Laakuksen panssaridivisioonan kaksi rykmenttiä Erp. 12 avuksi. Ne joutuivat paniikin valtaan. Pataljoonan komentajan, majuri Aholan lisäksi ei kahdessa komppaniassa ollut yhtään upseeria tai aliupseeria. Ahola välillä kokoili sekä oman että muiden osastojen ”marjamiehiä” ja taas lähti vyöryttämään. Viimein oli Aholankin luovuttava, hänen mukana tuli tukikohtaan yhdeksän miestä.
Seuraavana päivänä tuli meidän komppanian yksi kersantti ja seitsemän miestä. Olivat ”marjassa”. Ryynänen haavoittui. Silti se puolustusasema jäi suomalaisten haltuun. En tullut tietämään jäikö Saarijärvelle seitsemän puoliorpoa, enkä Järvilaakson Mikkoakaan nähnyt jälkeenpäin (jääkärijoukkue oli myös vastaiskussa mukana) en muista nähneeni Lukinin Nikolaitakaan. Heinäkuun loppupuolella muuttui tilanne paljon rauhallisemmaksi, melkein asemasodaksi. Komppania täydennettiin Salo-Kekkilässä ja pian sen jälkeen tuli siirto Vuoksenrannan kirkonkylään. Asetuimme siellä asumaan taloihin.
Minä olin taas toimitusjoukkueessa ja tulin em. paikkaan kuormaston mukana. Pojat teurastivat matkalla mullin. Illalla alkoivat sitä palvaamaan uunissa. Minuun iski punatauti. Tuli kova kuume ja ripuli. Ihan yhtenään sai juosta ulkona. Se löi äkkiä heikoksi, ei ollut kovin pitkä matka käymälään, mutta silläkin välillä piti istahtaa monta kertaa. Illalla myöhään jo hourasin, mutta hoksasin itsekin sen. Kaverit meinasivat, ”poika pitää viedä aamulla jsp:lle.” Sinne oli tuotu miehiä muistakin joukkueista ja komppanioista, niin paljon, että onnikka tuli täyteen.
Meidät tuotiin Ilmeen kenttäsairaalaan. Oli kai jokin maatalousoppilaitos, koska siinä oli korjaamorakennus, jonka yläkerrasta oli tehty osasto punatautisille, haavoittuneet olivat muissa rakennuksissa. Kahtena ensimmäisenä päivänä annettiin vain teetä. Seuraavina päivinä teen lisäksi muutama korppu.
Nälkä oli kova, niinpä minä hain ullakolta vaatteeni ja lähdin eräänä iltana kylälle (siellä oli vielä siviiliväestö). Satuin sellaiseen taloon, jossa oli juuri leivottu hiivaleipää ja voita juuri kirnuttiin. Minä paikkasin pojan polkupyörän sisuskumin ja sain syödäkseni lämmintä leipää tuoreen voin ja piimän kanssa, sainpa niitä myös mukaan.
Ovella oli ylihoitaja vastassa ja otti ”eväät” pois. Seuraavana aamuna sanoi lääkärille, että tämä mies kävi eilen illalla kylältä hakemassa ruokaa. ”jahah, housut pois”. Se oli sellainen tauti, että monille jouduttiin suorittamaan verensiirto ja monet siihen menehtyivät.
Päivää myöhemmin minua tuli sinne meidän komppanian kirjuri hakemaan (korpr. Malinen Kerimäeltä) kun oltiin päästy jo velliasteelle, sovittiin Malisen kanssa, että sanotaan lääkärille aina samalla tavalla ”vatsan toiminnasta”, jotta pääsemme yhtä aikaa pois.
Samana aamuna kumpikin luvattiin pois. Kun menimme sairaalan toimistoon puoliltapäivin, niin komennustodistus oli vain minulla. Oli siellä puolikymmentä muuta miestä muista yksiköistä, joiden kanssa lähdettiin kohti opastuselintä, jonka sijainnin paikkakunnan nimeä en muista, se oli kuitenkin Viipuri-Sortavalan rautatien varressa.
Olimme siellä illalla ja sovimme, että mennään vasta aamulla ilmoittautumaan. Menimme autiotaloon yöksi (siellä ei ollut siviiliväkeä). Sinne oli kellariin jäänyt hilloja, niitähän me popsittiin ja ainakin minun vatsani ei siitä tykännyt.
Aamulla menimme opastuselimeen. Kaksi miestä siitä toimitettiin eri suuntaan ja me toiset seuraavaan opastuselimeen, joka oli Räisälän kirkonkylässä. Matkaa teimme pääasiassa kävellen, välillä sattui saamaan autokyytiä huoltoautoissa. Puolenpäivän maissa oltiin Räisälän opastuselimessä, josta minut ohjattiin Pyhäjärven eteläpäässä olevaan opastuselimeen.
Jatkoin sinne matkaa yksin ja olin siellä iltamyöhäisellä. Siellä neuvottiin, että yksikkö on ihan muutaman kilometrin päässä, mutta saa olla heilläkin yötä. Lähdin kuitenkin illalla kun kehuivat porukan olevan lähellä. Sain kuitenkin taivaltaa koko yön, eikä siellä liikkunut ketään muita. Etulinjaan siitä oli vielä kymmeniä kilometrejä, kuului vain silloin tällöin tykinlaukaisuja Sakkolan suunnalta.
Ensimmäisenä tuli pataljoonan komentopaikka ja etp. majoitusalue olivat juuri kokit aamuteetä keittämässä, sanoivat meidän komppanian olevan noin 5 km päässä. Sinne tulikin meidän komppanian hevonen hakemaan muonaa ja loppumatkan pääsinkin hevoskyydillä.
Sairaalassa oloaikana Erp.12 oli siirretty Vuosalmelta Pyhäjärven pitäjän Riiskan kylään Laatokan rannalle Konevitsan kohdalle rannikkovarmistukseen. Kun Vuosalmi ja Vuoksen linjat yleensä muuttui melkein asemasodaksi, niin vissiin sodanjohto luuli sotamies venäläisen pyrkivän Laatokkaa myöten. Kuten menin toimistoon aamulla, siellä oli Malinen jo ”vastaan ottamassa”, vaikka jäi sairaalaan kun minä lähdin. Oli saanut vääpeliltä kirjeitse uudesta olinpaikasta, joten pääsi tulemaan suorinta tietä. Minä jouduin kiertämään Pyhäjärven eteläpuolitse, kun pohjoispuolta olisi matkaa ollut noin kymmenesosa.
Ei sotamies venäläistä näkynyt ollenkaan Laatokalla, niinpä siellä alkoi vähitellen (siviileitä ei siellä ollut) viljankorjuu, perunatkin olivat jo kasvaneet, mutta niitä ei saanut ottaa, eikä omenoitakaan. Erään kaverin kanssa eräänä iltana pimeän turvin kävimme omenavarkaissa ja jouduimme kiinni. Rangaistus : komppanian kaikki alusvaatepyykki pestävä. Se olikin aiheellista, alusvaatteiden vaihtoa ei ollut koko kesänä. Kyllähän se meidän pyykkääminen jäi muuripadassa keittämiseen, kaipa täit sielläkin väheni.
Kun sitten syyskuun 5:pvä tuli aselepo, alkoi kiireinen viljan korjuu ja saatiin ottaa uusia perunoita sekä omenia. Puitu vilja lähetettiin kuorma-autoilla lähimmälle rautatieasemalle, mutta perunapeltojen lopullista kohtaloa en muista, minä ainakaan en ollut perunannostossa.
Sieltä tulikin sitten siirto länsikannakselle, mutta paikkakunnan nimeä en muista. Yhden yön kerkesimme olla uudessa paikassa kun tuli välirauha.(18.9.-44). Niinpä meidän pataljoonan tehtävänä oli luovuttaa paikkakuntia Jääske-Imatra suunnalta. Tulimme Imatran-kosken kautta Simpeleen asemalle. Aika jonka käytimme tähän matkaan, ei ole muistissa. Simpeleessä olimme kuitenkin illalla ja aamulla piti alkaa lastaus pohjoisen matkaa varten, saksalaisia varten, saksalaisia ajamaan pois Pohjois-Suomesta. Aamulla tuli tieto päämajasta, että ei toisen divisioonan yksiköitä lähetetä pohjoiseen, kun Kannaksella oli suuret tappiot. Siitä hyvillä mielin käännyttiin Imatralle päin ja tultiin Ruokojärven pitäjän Syyspohjan kylään. En muista minkä aikaa siellä olimme, siellä kuitenkin Erp.12. lopetettiin, vanhat miehet pääsivät siviiliin ja –25 syntyneet siirrettiin jr.7. joka oli rauhan aikana toimiva yksikkö.
Syyspohjaan tuli sairaalasta Huupposen Marttikin, hyvin oli ”toipunut”, haitariakin osasi soittaa ihan kuin ennenkin. Me, jotka jäimme vielä armeijaan, siirryimme Immolaan j.r.7. siellä reserviläisiä alkoivat kotiuttaa. Rykmentinkomentaja lausui ”jäähyväispuhetta”, mekin olimme kuuntelemassa (eversti A. Ehrnrooth). Kyllä kai hän kiitteli miehiä, mutta mieleeni jäi mm. tämä: ”karrhu ei ole vielä kaadettu, ei panna miekkaa tuppeen”. En muista minkä aikaa olimme Immolassa, mutta lumi tuli maahan siellä olo aikana.
Immolassa oli vain työpalvelusta, en muista mitä muut tekivät, mutta minä ja yksi kaveri Kurikasta hoidimme hevosia, en vain muista montako niitä oli. Immolasta osa meistä siirrettiin Mikkeliin ja osa Jyväskylään, minä Jyväskylään. Jyväskylässäkin minä olin jonkin aikaa hevosmiehenä. En muista oliko ne samoja hevosia kuin immolassakin, enkä muista sitäkään millä kulkuneuvolla mentiin Jyväskylään, siellä löytyi hevosillekin töitä, asemalta ajettiin ampuma- ym. sotatarvikkeita Seppälänkankaan (asemalta) asevarikolle.
Jouluksi päästivät lomalle. Kotiväki oli silloin Kangaslammin Joutsenlahden kylässä, Uuno Vänttisen talossa.
31.12 –44 päättyi nostomiespalvelus kestettyään 445 vuorokautta ja 1.1.45 alkoi varusmiespalvelus jr.7. 6. komppaniassa edelleen Jyväskylässä.
Maaliskuulla –45 oli ensimmäiset eduskuntavaalit. Silloin vielä pelkäsivät tulevan kapinan, jonka vuoksi asevarikot varmistettiin. Kaksi joukkuetta jäi Seppälänkankaan varikolle ja kaksi joukkuetta Inhan varikolle (minä olin Inhassa). Muuten Inhan asemalla sattui meidän siellä oloaikana junaonnettomuus, pikajuna ajoi asemalla olevan tavarajunan päälle, jota ”sotkua” selvittämään vietiin meidätkin, en muista montako kuoli ja loukkaantui. Inhassa asuimme Tuomasniemen metsäkoululla.
Huhtikuun alussa tultiin takaisin Jyväskylään ja sieltä lähdettiin melko pian Rautjärvelle (itärajalle) mottimetsään. Kaksi mottia päivässä piti tehdä silloinkin, jos teki enemmän, niin lopuista maksettiin ”käypä palkka”. Alkuun erään kaverin kanssa teimme porukassa, mutta kun päivä kului 5-6 mottiin, niin ruvettiin kumpikin tekemään ”omaan pottiin”, niin minä tein 4 mottia päivässä sääsuhteiden salliessa.
Huhti- toukokuun mentiin takaisin Jyväskylään, mutta ei ole muistissa mitä siellä puuhattiin. Kesällä lähdin kerran ”omalle lomalle” Kangaslammin Joutsenlahteen, jossa kotiväki silloin oli. ”loma-aikana” oli komppania siirretty Savonlinnan Aholahteen. Sunnuntai-iltana muiden iltalomalaisten mukana menin laivalla Aholahteen. Laiturilla oli päivystävä upseeri tarkastamassa varuskuntakorttia. Eihän minulla tietenkään sellaista ollut. Seuraavana aamuna piti mennä komppanianpäällikön puhutteluun. Silloin oli jo järjestelyt käynnissä jr.7 kokoontumiseksi Mikkeliin. Kp. kysyi vääpeliltä, että mihin tämä mies on määrätty siirrettäväksi. ”Helsingin komennuskomppaniaan” vastasi vääpeli. ”Ei mihinkään Helsinkiin, tämä mies pannaan pohjoiseen, miinanraivausporukkaan”. Jyväskylässä annoin talvella vääpelille hevoskyydin emäntäkoululle, kun se kävi siellä naisissa, sekö lienee pelastanut miinanraivauksesta.
Niin sitä minä pääsin Helsingin junaan ja siellä Helsingin komennuskomppanian vartio-osastoon. Muutaman viikon päästä tuli sinne pataljoonan komentajan rangaistusmääräys: 12 vrk arestia, syy luvaton poistuminen majoitusalueelta. Kom. kompp. päällikkö otti kuulusteluun, että minkälainen tapaus oli. No minä, että kävin iltalomalla ilman lupaa. Meinasi, että on tämä siitä kohtuuton rangaistus, minä muutan tämän suoritettavaksi palvelusvelvollisuudella. Niinpä minä olin 12 yötä putkassa, päivät palveluksessa ja ruokalassa sai käydä syömässä, mutta tukka kuitenkin leikattiin kaljuksi.
Helsingissäkään ei ollut muuta koulutusta, kuin uusien kivääriotteiden opettelua, meidän koulutuskeskuksesta oppimamme sotamies saksalaisen malli piti opetella sotamies venäläisen mallin mukaan, hihnasta olalle, saksalaismalli oli rivistöjärjestys. Kivääriotteita tarvittiin, vartio-osasto oli aina kunniakomppaniassa kun sellaista tarvittiin. Malmin lentokenttä, oli silloin Neuvostoliiton valvontakomission käytössä, siellä kävimme usein kärräämässä halkoja lämpökeskukseen. Oli ”pianojen” ym. haalausta muuttaville, asekätköjen ”evakuoimista” ym. työpalvelua vartiointitehtävien lisäksi.
Mikko-veli katosi Kannaksella kesäkuussa –44. Odotin vankien palauttamisen yhteydessä palaavan Mikonkin, mutta kun sitä ei tapahtunut, niin ylemmät instanssit päättivät ”kadonneena kuolettaa”, niinpä kesällä –45 hänet siunattiin tuntemattomaan leposijaan Kangaslammin sankarihautaan, jossa hänen laattansa Kangaslampilaisten sankarivainajien joukossa. Joulukuun 16 pnä –45 päättyi sitten 350 vrk kestänyt varusmiespalvelus, eli yhteensä armeijan harmaissa sain olla ”vain” 795 päivää.
Kotiväki oli tuohon aikaan edelleen Kangaslammin Joutsenlahdessa, josta kesällä –46 Muhokselle. Muhokselta kymmenen vuoden oleskelun jälkeen tulin Ouluun –56 elokuun 1. Päivänä. Muhoksella tuona aikana rakennettiin uusia rakennuksia pika-asutustiloille sekä voimalaitoksia Oulujokeen.
 Oulussa tammikuulla –89 
submitted by penttihille80 to Suomi [link] [comments]


2019.11.25 20:00 takaperoinen-miete Sain laillisen sukupuoleni vaihdettua. Poliisiaseman täti kysyi ohimennen intistälivistämissuunnitelmistani

Suomessa on monta hyvin vittumaista ja hankalaa paperisotarumbaa, ja sain yhden niistä juuri läpi. Hain riemusta kihissen maistraatista vihdoin hyväksytyt paperit, ensimmäiset lailliset dokumentit jotka sain omalla oikealla nimelläni. Papereissa on nyt se oma, ihan tavallinen suomalaisen miehen nimi. Myös hetu vaihtui, ja hoin uutta loppuosaa päässäni koko automatkan kotiin.
Käytyäni uudessa passikuvassa (vanhassa passikuvassa 18-19-vuotiaana käyttämäni vahva mekki, korvakorut ja pitkät, värjätyt hiukset ovat nostattaneet jo pitkään portsareiden ja kaupankassojen kulmakarvoja, kun ajokorttia tarjoaa lyhyttukkainen, yläastelaisen pojan näköinen vipeltäjä joka on toisinaan vielä tuhdissa humalassa) lähdin poliisiasemalle.
Poliisiasemalla todettiin vanha passi vanhentuneeksi ja myönnettiin muutamaksi vuodeksi uusi. Viiden vuoden passia en saanut, kun olen 25 ja kutsuntoihin kärkkyminen lakkaa vasta kun täyttää 30. Ne kun eivät väestörekisteristä nää muuta kuin sen, että olen mies joka on tähän asti jäänyt kutsumatta. Tiskin nainen varmisti että olen tietoinen tästä, ja kysyi, mitä suunnittelin tehdä asialle.
Minulla on vielä edessä leikkauksia, ja muiden mt-ongelmien ja kuormittavien elinolosuhteiden tähden minua ei olisi nuorempana huolittu kai armeijaan kuitenkaan, niin saa nähdä saavatko minut sinne raavittua. Olen siis nyt suomen lain ja valtion silmissä täysivaltaisesti mies, ja miehen velvollisuuksia tähän ikään asti vältellyt nilkki.
submitted by takaperoinen-miete to arkisuomi [link] [comments]


2018.02.27 12:37 vastarintaonvapautta Kansallissosialismi - NYT [Pienimuotoinen novelli joka esittelee syyttä halveksitun ja mustamaalatun demokraattisen ja aidosti tasa-arvoisen aatesuuntauksen todelliset tavoitteet]

Törmäsin tämmöseen hienoon tarinaan jossa kuvaillaan tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaa. Mielestäni /suomen ja muidenkin tulisi lukea se jotta tietävät millaista yhteiskuntaa kansallismieliset patriootit todellisuudessa yrittävät rakentaa sen sijaan että uskoisivat vasemmistolaisten ja globalistien valheita aatteesta. Kaikki krediitti "NOX":lle tämän kirjoittamisesta.
Osa 1:
Koulujen lähellä metsässä näkyy erilaisia temppuratoja. Sinne on kokoontunut myös Virvatulet-nimisen päiväkerhon lapsia. Päiväkerhossa lähiseudun lapset viettävät noin neljä tuntia päivässä. Kaupungissa ei ole päiväkoteja vaan ainoastaan kerhotoimintaa. Jos lapset tarvitsevat pidempiaikaista hoivaa yhteiskunnalta, lastenhoidon piiritoiminnan naiset hoitavat heitä. Se on myös yksi monista paikoista, jossa naiset suorittavat yhteiskuntapalveluksen velvollisuutena omaa maataan kohtaan. Se vastaa miesten pakollista asevelvollisuutta.
Koulu päättyy ja lapsia ryntää valtavasti ulos. Tytöillä on yllään hameet ja pojilla housut näin kesäaikaan, mutta myös ulkoiluvaatteita näkyy lasten päällä. Joku on onnistunut hyppimään kuralätäkössä matkalla kohti suojatietä. Lapset huomaavat lopulta väistää minua, kepin kanssa kulkevaa vanhempaa naista.
Opettaja huutaa lujaa lasten perään ja tuo juosten jonkun unohtaman takin. Lapset ryhmittyvät suojatien viereen ällistyttävän suoriksi riveiksi. Joku innostuu laulamaan reippaasti ja muut liittyvät mukaan. Liikenteenohjaaja komentaa lapsia olemaan hiljaa heidän ylittäessään suojatietä ja kehottaa heitä väistämään muita kulkijoita. Seuraani liittyy valkoiseen mekkoon pukeutunut nuori nainen, jolla oli sähköavusteisen pyörän takatarakan laatikossa ostoksia. Hänen nimensä on Ella.
Ruokakaupat muistuttavat täällä toreja, ja niistä toimitetaan ruokaa suoraan koteihin. Kasviksia on tarjolla valtavasti, ja kaikki ruoka on pääosin luonnonmukaisesti tuotettua tavallista kotiruokaa. Valkoista vehnää ja sokeria sisältävää teollista valmisruokaa ei juuri näy. Virvoitusjuomat ja makeiset eivät hallitse kaupan hyllyjä, ja ne on valmistettu mahdollisimman luonnonmukaisesti. Löytyypä kaupungista myös ihan perinteisiä ompelimoja ja kotimaisena työnä tehtyjä vaatteita sekä kenkiä. Tavarat aina huonekaluista tekstiileihin on valmistettu kestämään kulutusta.
Ella kertoo, että hänellä on kotona erikokoisia TV-näyttöjä ja mukanaan älypuhelin, kun ihmettelin, myydäänkö niitä kaupungissa lainkaan. Kuulemma älylaitteiden räpläämiseen ei kuluteta liikaa aikaa, sillä valtio kannustaa liikunnalliseen elämäntapaan ja jokaisella on töitä tehtävänä. Uusinta uutta ovat edistyneet hologramminäytöt. Mitä ihmettä Suomessa oikein tapahtuu? Ovatko hipit valloittaneet maan?
Ellan kolme lasta ovat päiväkerhossa noin neljä tuntia päivässä. Ella kertoo olevansa mausteiden pienviljelijä ja rivitaloalueella on viljelypalstoja. Hänen miehensä Onni on töissä telakalla. Pian lähiöiden takana sijaitsevat maataloustuotannon alueet, joissa ainoa sallittu tuotantotapa on luomutuotanto. Ihmisiä asuu paljon maaseudulla tai maaseutumaisissa kaupungeissa. Ella tekee välillä vapaaehtoistyötä kaupungin juna- ja metroasemilla, joissa törmää muutamiin vaikeissa perheolosuhteissa oleviin nuoriin sekä alkoholisteihin. Ellan ystävätär Freya on koulutukseltaan fyysikko ja hän tekee pidempää päivää etenkin nyt, kun lapset ovat jo vanhempia. Freyan miehen työpaikka on Pohjoismaisessa Liittoumassa maanpuolustuksen parissa.
Kysyn Ellalta, mistä ihmeestä täällä voi ostaa tupakkaa tai alkoholia? En löytänyt niitä isosta ruokakaupasta. Alkoholi- ja tupakkamyynti löytyvät sittenkin kaupan takaosasta, ja sen eteisen täyttävät värikkäät julisteet. Niissä lukee iskulauseita: Liity jo tänään vanhempien herrojen maastoklubiin! Modernia kansantanssia Liekkiö-salissa! Tapanilan radalla ammutaan taas tiistaisin! Tee velvollisuutesi ja ompele villasukat naapurisi ikäihmiselle! Ja niin edelleen.
Kiinnitän huomiotani erityisesti autoteiden ja rakennusten hyvään kuntoon, mutta toisaalta myös ihmisten asiallisuuteen, työteliäisyyteen ja käytännöllisyyteen. Joku auttaa vanhuksen kadun yli ja juttelee tämän kanssa samalla kysellen tämän vointia. En näe kenelläkään muoti- tai merkkivaatteita, vaan katukuva on kuin ripaus modernia hippeilyä, armeijatyyliä ja univormuja sekä rentoa siistiä pukeutumista. Muutamilla naisilla on yllään jonkinlainen moderni versio kansallispuvusta.
Kaupungissa näkyy monenlaista arkkitehtuuria ja vanhoja rakennustyylejä on otettu rohkeasti uusiokäyttöön. Joku on keksinyt rakentaa Rooman Pantheonia muistuttavan kirjaston, jonka ohessa toimii lääkärin vastaanotto. Kaupunkikuvaa hallitsee vehreys, ja jopa muutama kahvila näyttää kasvihuoneelta.
Pyöräkaista päättyy kävelykatuun, mutta vaaleansinipunainen viiva kulkee aivan keskeltä promenadia. Katuun on piirretty lastenvaunujen kuva. Alue on vaunujen ja rattaiden määrään nähden tarpeellinen. Nyt näkyy modernia arkkitehtuuria ja rakennusten koko kasvaa. Lippurivistöt alkavat hallita katuja ja vanhan ostoskeskuksen ja epämääräisen torin vanhaa aluetta hallitsee linnakkeen näköinen rakennelma. Sen muuri on kuin Suomenlinnan vanhaa kivimuuria nurmikoiden keskellä ja valtava teräksinen rakennuskompleksi alueen ydin.
”Isäni vitsaili, että se olisi pitänyt rakentaa pyramidin muotoiseksi ja sai sen jälkeen miltei turpaansa kerholla”, joku sanoo äkkiä vieressäni. ”Hän eli sittemmin Hampurin anarkistien yhteisössä. Kun tukirahat loppuivat, idea autonomisesta vapaakaupungista lakkasi viehättämästä.” Vieressäni olevalla miehellä on siistit vaatteet yllään. Tukka on ajeltu lyhyeksi ja takissa on hihamerkki, joita näkyi myös kaupungin katukuvassa. Hän kertoo työskentelevänsä senaatissa tiedotustehtävissä.
”Mikä tuo suuri linnoitus on?”, kysyn mieheltä tilaisuuden tullen. ”Se on muistomerkki vapauden puolesta taistelleille”, mies vastaa. Vasta nyt älyän katsoa tarkemmin valtavan kokoisia hologrammimaisia valonäyttöjä, jotka on pystytetty linnakkeen sisääntuloteille. Niissä pyörii kuvaa historiallisista tapahtumista. Lopuksi näyttöön jää teksti ”Kansallissosialistinen Suomi 20 vuotta”. Hymyilen hetken, mutta sitten miehen sanat uppoavat tajuntaani koko voimallaan. Muistomerkki vapauden puolesta taistelleille. Kaikki eivät ole enää juhlimassa uuden yhteiskuntajärjestyksen merkkivuotta. Elämä on kulkenut eteenpäin ja uudet sukupolvet elävät nyt modernin kansallisuusaatteen, modernin kansallissosialismin aikaa.
Mies kiirehtii töihin ja minä päätän lähteä etsimään mainoksissa kaupungilla vilahtanutta globalisaatiomuseota. Telakan alue on suurempi kuin osasin arvatakaan ja uudet teollisuusalueet jatkuvat kohti itää. Työntekijöitä näkyy ulkona lounastauolla ja meteli on kova. Näkemäni kaupunkilaiset olivat pääosin valkoisia, mutta lukuisia turisteja osui myös silmiini.
Eläkeläispari tulee vastaani ja neuvoo tien museolle. Lasikaapissa aulan seinää koristaa puoliksi poltettu sateenkaarilippu. Museossa esitellään muun muassa globalisaatio- ja monikulttuurisuuspropagandaa, kuvia anarkisteista ja feministeistä sekä EU-johtajien vanhoja puheita monikulttuurisuuden, sateenkaariaatteen ja Euroopan liittovaltiokehityksen välttämättömyydestä ja väistämättömyydestä. Pyörähtääpä siellä myös entuudestaan tuttu ja vaivaannuttavan nolo video Angela Merkelin nuoruudesta DDR:ssä. Videolla hän tanssii käärmetanssia bikinit päällä yliopistokavereidensa edessä.
Vanhoissa puheissa vaaditaan vihapuheen, kyberturvallisuuden ja globaalien ihmisoikeuksien nimissä toisinajattelun tuomitsemista. Museossa on huone, jossa on niin sanottua ”taidetta” valokuvina tai videoina. Ennestään tuttuja ovat virtsaan upotettu Jeesus sekä kuukautisverellä maalatut pääsiäismunat, mutta siellä on kuvia paljon rankemmastakin kulttuurimarxistisesta ”rappiotaiteesta”. Jatkan matkaani eteenpäin.
Erityisen kiinnostava on huone, jossa pilapiirtäjät ovat piirtäneet vuosien saatossa kuvia globalisteista. Finanssikapitalistien puheet ja kuvaukset heidän toimistaan kansallismielisiä valkoisia vastaan on koottu erilliseksi suureksi näyttelyksi. George Soros, Jacob Rothschild ja muut suursijoittajat edustavat siellä vanhoissa videopätkissä FED:n ja finanssikapitalismin hirmuvallan aikaa. Vähemmistöjen asiaa aggressiivisesti ja mellakoiden ajavien liikkeiden kuten Antifan ja Black Lives Matterin rahoituksesta on koottu erittäin mielenkiintoista tietoa. Kaikki globalisaatiomuseossa esitellyt henkilöt ovat kuolleet ja instituutiot ovat lopettaneet toimintansa jo aikaa sitten.
Kokoan itseäni, jotta voin mennä hautamuistomerkille. Minulla ei ole edes kukkia sinne vietäväksi. Ei ainoatakaan kynttilää tai muistolausetta. Eliitti yritti usuttaa kansalaisia viimeiseen asti toistensa kimppuun, jotta huomio kääntyisi pois heidän omista rikoksistaan. Kiipeän pienen mäen päälle, mistä nimilaattojen rivistö alkaa osana seinämää, jonka yllä kohoaa kaupungin suuntaan suurikokoinen kansallissosialistisen Suomen symboli. Rivistö ei ole onneksi niin pitkä kuin pelkäsin sen olevan.
Nuori poika vieressäni asettaa kynttilän seinän viereen, peruuttaa pari askelta taaksepäin ja tekee hiljaisuuden vallitessa luontevasti roomalaisen tervehdyksen kunnioittaakseen vapaustaistelijoiden muistoa. Edes tuuli ei puhalla ja tuntuu kuin aika pysähtyisi hetkeksi. Ei, tämä ei totisesti ole 30-luvun Saksa, vaan kansallisuusaatteen uutta kukoistuskautta elävä moderni Suomi ja siihen herännyt koko läntinen maailma. Jään penkille muistomerkin viereen, kunnes mereltä puhaltava tuuli on kuivannut kyyneleeni.
Maailma on muuttunut. Siitä ei tullut täydellinen vaan jokaisessa yhteiskunnassa on yhä ongelmansa, jotka on ratkaistava mahdollisimman inhimillisesti mutta määrätietoisesti. Kaikkien niiden keskelläkin uusi yhteiskunta on parempi. Se on löytänyt valkoisten yhteisöllisyyden ja lähimmäisenrakkauden. Ihmiset vaikuttavat itsevarmoilta ja rennoilta. He puhuvat tuntemattomille ja elämä on kaikin tavoin turvallisempaa. Miehet voivat puhua suoraan mielipiteensä ilman, että heidän jokaista sanaansa ja elettänsä valvotaan ja ilman että heitä syyllistetään maskuliinisuudesta, sovinismista tai luontaisesta taipumuksesta ottaa valtaa yhteiskunnassa. Naiset voivat olla feminiinisiä ja käytökseltään rakentavia ilman, että heitä kutsutaan tyhmiksi tai tietämättömiksi omasta parhaastaan. Lapset voivat olla lapsia ilman heihin kohdistuvaa seksualisointia ja materialistisen elämäntavan tyrkyttämistä.
Jokaisen oletetaan osaavan käyttäytyä asiallisesti, olipa tämä hetero tai homo, nuori tai vanha, mies tai nainen. Kouluissa ja päiväkerhoissa ei opeteta lapsille pelkkiä vapauksia ja äärettömiä mahdollisuuksia vaan myös velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan. Rahaa ei jaeta vastikkeettomasti kenellekään. Psykologinen sodankäynti, jota käytettiin kanavoimaan erityisesti naisten tyytymättömyys vihaksi vastakkaista sukupuolta ja perinteisiä arvoja kohtaan, on vihdoin loppunut. Muureja ei rakenneta enää luokkien keskelle ja yhteiskunnan sisälle hajottamaan kansallista yhtenäisyyttä vaan ainoastaan valtioiden ulkorajoille suojelemaan kansankokonaisuutta.
Lähden muiden mukana kohti suuria tietokonenäyttöjä ja katoan osaksi kaupungin ihmisvilinää.
Osa 2:
Saan korjatun juhlamekkoni kauppakeskus Ukon tutusta ompelimosta vuorokautta ennen juhlallisuuksia. Ostoskeskuksen Ukko-hologrammi hyppii keskellä aulaa heittäen hauskoja ja kannustavia kommentteja sen kanssa kommunikoiville lapsille ja lapsenmielisille. Pieni poika heittäytyy kauppakeskuksen lattialle huutaen naama punaisena, kun äiti yrittää tarjota hänelle mansikoita raparperijäätelön sijaan. Teini-ikäiset juoksevat ohitseni kohti suosittujen sisäliikuntamuotojen, kuten taistelun ja tanssin saleja treenireput selässään. Kestosuosikki on fyysisesti raskas ja vaativa virtuaalitaistelu, joka on sijoitettu erilaisiin pelimaailmoihin. Vartijat valpastuvat hetkeksi metelistä, mutta he jatkavat pian kierrostaan.
Kyläkaupat, pienet pohjoismaista tuotantoa myyvät kauppaliikkeet ja tehtaanmyymälät menestyvät taas hyvin Pohjolassa, joka toimii taloudessaan mahdollisimman omavaraisesti sekä sisä- ja ulkopolitiikassaan täysin itsenäisesti. Muistan varhaislapsuudestani yhä ajan, jolloin kodinkoneet saattoivat kestää käytössä jopa 30 vuotta. Sitten alkoi globalisaation tuottama kertakäyttökulttuurin ja materianpalvonnan aikakausi, jolloin tavaroiden lisäksi valkoisten yhteisöllisyydestä, perinteistä ja kulttuurista tehtiin halpahintaista rihkamaa. Kulttuurimarxismi saastutti luonnon lisäksi myös ihmisten mielet, ja aivan erityisesti se keskittyi aivopesemään nuoret fyysiseen ja henkiseen rappioon.
Hävittäjien lento jylisyttää taivasta, kun tulen ulos Liittouman virastotalon kahvitilaisuudesta päivää myöhemmin. Sain tapahtumakutsun tänä vuonna Freya Marttilan Pohjoismaisessa Liittoumassa työskentelevän puolison Severin kautta. Muistamme yhä, miten YK, EU ja Nato lähtivät yksissä tuumin liputtamaan kehitysmaamaahanmuuton ja ihmisoikeuksien puolesta, jotta halpatyömarkkinat sekä sionistien ajama Kalergi-suunnitelma juurettomasta, rodullisesti sekoittuneesta ja heikkolahjaisesta Euroopasta saataisiin väkisin toteutettua.
Selkärangattomat ja ahneet poliitikot tiesivät tarkalleen, mitä tekivät isäntiensä käskyttäminä. Bolsevikkien ja kommunistien käsissä oli jo kymmenien miljoonien valkoisten verta, mutta lisää oli sitä verta vielä saatava. Väestöräjähdystä tuettiin YK:n väestöpolitiikalla, ja samaan aikaan kehitysmaiden ihmiset ajettiin keskenään eliitin rahoittamiin verisiin sisällissotiin ”demokratian” nimissä, jotta siirtolaisvirrat kohti teollistuneita maita saataisiin liikkeelle ja valtiot finanssieliitin kuristusotteeseen. Meitä johtivat täysin moraalittomat ihmiset, joille niin luonto kuin ihmisetkin olivat pelkkiä tuotannon työkaluja ja halpatyömarkkinat yksi tapa tuottaa lisää pääomaa, jolla ostaa kaikki instituutiot kumartamaan eliitin käskyjä.
Tuuli saa korkean virastotalon seinää peittävän lippukankaan symboleineen aaltoilemaan. Leveää katua reunustava lippurivistö jatkuu syvälle ydinkeskustaan ohittaen modernia ja vanhempaa arkkitehtuuria sekä puistoja. Ryhmä japanilaisia turisteja jää ottamaan innoissaan valokuvia. Vapaustaistelun muistolinnakkeen katolla seisoo kansallissosialistisen Suomen ja Pohjolan symboli. Tänään alkoivat Vapaustaistelun voiton 20. vuosipäivän juhlallisuudet. Kukkaistutukset, juhlavalaistus ja liput hallitsevat kaupunkia. Esiintymislavoilla on monenlaista tapahtumaa ja taiteilijoita esiintyy kävelykaduilla. Markkinatoreilla myydään maatilojen ja käsityöläisten tuotteita, ja siellä on myös luomutilojen eläimiä lasten iloksi. Juhlia vietetään useassa kaupungissa yhtä aikaa. Yhden suurtapahtuman teemana on viikinkiaika. Lasten paraati kulki jo aamupäivällä läpi kaupungin. Pienimmät osallistujat olivat vasta taaperoikäisiä lapsia eläin- ja fantasia-aiheisissa puvuissaan.
Huomenna, varsinaisena juhlapäivänä, on vuorossa armeijan sotilasparaati. Toreille ei tarvita enää betoniesteitä eikä satoja mellakkapoliiseja suojelemaan kulkueita tai marsseja. Minut autetaan keppini kanssa eläkkeellä olevan kenraalin, Kalle Rissasen vuoden 1969 Volvo 164:ään, joka lähtee mustien autojen letkaan virastotalolta. Päätän tunnustaa minua hiukan nuoremmalle Kallelle viikko sitten tapahtuneen muistinmenetyksen, joita on sattunut muutamia viime vuosina. ”Alan harkita senioriyhteisöön muuttamista. Onhan tässä ikää jo yli 80 vuotta.” Vilkaisen hymyillen ohi vilahtavaa liikennemerkkiä, joka ei ole enää sukupuolineutraali. Osa ihmisistä pysähtyy tervehtimään tai kuvaamaan autoletkaa. Huomiseen sotilasparaatiin odotetaan tulevan yli satatuhatta katsojaa. Lasten oma paraati keräsi jo sekin kadunvarret täyteen väkeä.
Päivän ohjelmaan kuului ennen virallista kahvitilaisuutta tutustuminen historialliseen suurnäyttelyyn kansallissosialismin vaiheista 30-luvun Saksasta nykypäivään. Messualueen ulkopuolella oli näytillä panssarivaunuja, lentokoneita, sotilaspukuja ja aseita. Messupihan lipputangoissa liehuivat harvoin esillä olevat historialliset hakaristiliput. Lapsiperheitä parveili paikalla runsaasti heti aamusta ja moniin kulkuvälineisiin pääsi tutustumaan sisälle asti. Huomenna olisi vielä areenalla viralliset iltajuhlat tänään tuttavapiirissä pidettävien grillijuhlien lisäksi. Itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi ei ajeta enää koodaribusseja Afrikkaan, Tuusulan Lotta-museossa eivät soi enää afrikkalaiset rummut eivätkä miehet tanssi enää heinäpellolla mekot yllään. Se oli aikaa, jolloin meitä aivopestiin uskomaan, että biologia, heteroseksuaalisuus, luonnonvalinta ja moraali olivat pelkkää halpaa pintamaalia uuden hajuttoman, mauttoman ja androgyynin ihmislajin maailmassa. Miten sekaisin maailma olikaan ollut silloin!
Vanha Volvo ajaa pienelle niitylle lähelle Severin omakotitaloa hiukan nytkähdellen. Auto alkaa olla yhtä hyvässä vedossa kuin minäkin. Severin kaksi vanhinta poikaa kiiruhtavat paikalle ja tekevät kenraali Rissaselle roomalaisen tervehdyksen ryhdikkäästi yhtä aikaa. Severin vaimo Freya kättelee minua yhdessä kahden nuoremman poikansa kanssa, jotka livahtavat pian omille teilleen. Talon suurella pihalla näen myös perhetuttuni Ellan tyttöineen. Kolmevuotias Nelli juoksee vanhempien lasten perässä kirkuen. Viisivuotias Mirva taas katselee pikkusiskoaan hengästyneenä juoksupyrähdyksen jälkeen ja menee pöytään syömään sinne juuri tuotuja lettuja. Läheisestä kaupunkimetsästä kuuluu ääniä ja arvaan, että Ellan teini-ikäinen poika Okko on siellä kavereineen. Minun ei tarvitse pettyä.
”Parlamentaarikot eivät ole ajaneet tarpeeksi painokkaasti Kiihtelysvaaran alueen harvennushakkuiden lopettamista Aarnikotka-projektissa!” Okko istuu kannolla musta pellavatunika yllään ja vaalea tukka pystyssä sojottaen. Hän on kuitenkin laittanut tunikansa hihaan yläkoululaisten juhlissa käyttämän kansallissosialistisen valtion hihamerkin, vaikkei solmiota ja kauluspaitaa ole. Kukaan ei niitä tosin Okolta odotakaan. Luonnonsuojelu on tärkeämpää kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, sillä väestöräjähdys ja teollistuminen ovat tuhonneet planeettaa hirvittävällä tavalla. Tasapainon löytäminen teollisuuden ja luonnon ehtojen välillä ei ole aivan yksinkertainen asia. Kansalaiset on velvoitettu osallistumaan luonnonsuojeluun tai yhteisöllisiin projekteihin. Okon tavoin osa nuorista on kiinnostunut ulkoparlamentaarisesta toiminnasta Vihreä vallankumous -nimisen järjestön riveissä, jonka on todettu valtion senaatissa asti toimivan laillisin keinoin.
”Onneksi hävittäjät lentävät nyt eivätkä lasten päiväuniaikaan”, Ella huokaisee, kun palaan pihalle juhlien keskelle ja taivas jylisee taas. ”Onko Okko yhä metsässä?”, Ella kysyy minulta. ”Pelkään, että jonakin päivänä hän soittaa minulle ja kertoo olevansa Kongossa GreenWar-sademetsäaktivistien kanssa! Toivottavasti armeija pudottaa pojalta pahimmat kierrokset.” Katson Ellaa lempeästi ja tuhahdan rauhoittavasti. ”Okko on fiksu ja päämäärätietoinen poika! Hän on fanaattinen mutta huolellinen kaikessa, mitä tekee, ja olen varma, että hän istuu parlamentissa vielä jonakin päivänä, vaikka minä sitä tuskin olen enää näkemässä.”
Pienemmille lapsille on oma alue pöytineen ja tuoleineen. Elävä musiikki soi suuren pihamaan katoksen alla. Liittouman eteläisen tukikohdan telakka on Ellan miehen Onnin työpaikka, ja myös sieltä on työntekijöitä yksityisissä juhlissa. Ella pääsee livahtamaan Freyan ja miesten luokse juttelemaan, kun hoitopiiri katsoo tyttöjen perään. Minä lupaudun hoitovuoroon puolen tunnin kuluttua. ”Kutsuin sitä jo 90-luvulla uuskolonialismiksi. Globalistit kokeilivat, miten pitkälle voivat mennä, kun kaikki heidän vastustajansa yritettiin murtaa systemaattisesti”, Liittoumassa työskentelevä Pekka toteaa Onnille. Kalle ottaa grillistä lautaselleen ruokaa. Severi keskustelee Vetehinen-projektista, jossa maataloustuotannon kuormitus vesialueisiin voidaan minimoida edelleen ja puhuu metsähakkeen ja muun jätteen tuomisesta polttolaitoksiin uusilla kuljetusmenetelmillä. Sitten puhe kääntyy maanpuolustukseen.
Onnin puhelin välähtää ja hän lukee ääneen tuoreen uutisen kiinni jääneestä huumekauppiaasta, joka paljastui yläasteen entiseksi opettajaksi. Se yllättää jopa kaiken nähneen Kallen. ”Vanha kulttuurimarxisti siellä antamassa lapsille esimerkkiä globaaleista vapauksista!”, Kalle kiihtyy oikein kunnolla aiheesta. ”Sitä porukkaa riittää jokaiseen kaupunkiin ja kortteliin, kun silmä vähänkin välttää. Pitävät pössyttelyiltojaan edelleen Tampereella. Kuulin, että tilan seinältä löytyy nykyään jopa Tarja Halosen kuva. Siinä meillä oli varsinainen ylipäällikkö!” Kalle ottaa taskusta sikarin miesten nauraessa hetken aikaa. Eläkkeellä oleva kenraali on seurueen ainoa tupakoitsija.
”Pohjolaa pakoon muuttaneita entisiä punaisia lähti aikoinaan Saksaan, mutta nyt ne palaavat sieltä mellakoiden keskeltä häntä koipien välissä takaisin. Nyt tänne haluavat jo ranskalaisetkin, mutta pohjoismaista sukujuurta ei monesta ole löytynyt hienoja tarinoita enempää eikä Pohjolan kansalaisuutta saa sepitetyillä tarinoilla. Muuttavat sitten Unkariin, Slovakiaan tai Puolaan. Etelä-Saksa yritetään pelastaa mellakoilta, mutta pohjoisen ghettokaupungit ovat helvetinloukkuja, joista käsin maahanmuuttajien palautuskeskuksia vastustetaan terrori-iskuin. Ei löydy todellista tahtoa hoitaa tilanne, vaikka tolkullisia ja sivistyneitä keinoja olisi ollut estää invaasion luoma islamilaisten ja toisrotuisten valtioiden syntyminen Euroopan sydänmaille. Saksassa kuten muuallakin väärensivät jopa vaalitulokset rahaeliitin vallan varmistamiseksi”, Pekka muistelee menneitä historiallisena päivänä. ”Keski-Eurooppa tulee vielä nousemaan, mutta miten monen ihmisen hengen vetkuttelu on maksanut jo tähän mennessä?”
Freya auttaa juhlapalvelun talkooväkeä kodissaan heti, kun tilaisuus tulee. Hän katselee ruokailevaa Ellaa vakavoituen hetkeksi. ”Tiesitkö, että naisten äänioikeuden kieltämistä suorissa kansanäänestyksissä ehdotettiin 15 vuotta sitten ääripatriarkaattien puolelta? Ehdotus ei koskaan mennyt edes senaattiin asti. Freya istuu puutarhatuolilla syvänvihreässä mekossaan tumma tukka tyylikkäässä lettikampauksessa, jossa on mukana pari kukkaa, kuten monilla muillakin naisilla. ”Olin tuolloin juuri päättänyt pitkän yliopistokoulutuksen. Kiitos feministien vuosikymmeniä jatkuneen aggressiivisen ja provokatiivisen politiikan, he eivät oikeasti ymmärtäneet vaarantavansa toiminnallaan naisten kovalla työllä itselleen taistelemat oikeudet.”
”Ei kai täälläkin puhuta politiikkaa?” Severi tulee Freyan luokse haroen tukkaansa taakse ja halaa vaimoaan hetken lujasti univormu yllään. Ella kiirehtii viemään tytöt päiväunille. Hän ei ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut seuraamaan politiikkaa. Hän on ollut vain tyytyväinen, kun asiat toimivat, ja viiden lapsen nuorena perheenäitinä hän saa valtiolta hyvin tukea. Ellan ei tarvitse suorittaa naisten pakollista sotilaallista kurssia eikä yhteiskuntapalvelusta monilapsisen perheen äitinä. Hän aikoo mahdollisesti suorittaa kummankin vapaaehtoisesti. Ella hakee töitä nuorisotyön parista, kunhan tytöt ovat hiukan vanhempia. Mausteiden viljely yhteispalstalla on ollut Ellalle rentouttavaa harrastustoimintaa, josta hän on saanut hiukan lisätuloja. Myös Nellin ja Mirvan päiväkerho antaa hänelle hengähdystauon pari kertaa viikossa.
Kalle lähtee ostamaan monien tovereidensa karttamaa tupakkaa tehden pienen kävelylenkin leudossa keväisessä illassa. Matkalla tulee vastaan naisten vingate-muodin putiikki, kukka- ja sekatavarakauppa sekä elintarvikekioski. Uimahalli on muutettu kylpyläkäyttöön ja vanha kauppahalli toimii nyt urheilukeskuksena. Kalle on jo kääntymässä hotellilleen, kun hän näkee sekavan oloisen kookkaan miehen tien toisella puolella näyttämässä keskisormeaan ja huutelevan jotain. Kalle jatkaa matkaa kiinnittämättä mieheen huomiota, mutta tämä hoippuu häntä kohti. ”Johan nyt on perkele”, Kalle naurahtaa ja valmistautuu jo hymyillen reippaaseen painimiseen tarkistaen, että ase on hänen ulottuvillaan. Mies nimittäin kaivaa taskujaan epäilyttävästi. Hotellilta paikalle juokseva Markus käskyttää lujasti miestä pysähtymään pidellen käsiasetta. Mies pysähtyy horjahtaen ja hänet kaadetaan. Taskusta löytyy veitsi. Markus laittaa aseensa pois tarpeettomana. ”Totteli juuri oikealla hetkellä”, Markus toteaa Kallelle, kun poliisi tulee paikalle. ”Vaikuttaa enemmän mielenterveystapaukselta.”
Seuraavan päivän sotilasparaati ja iltajuhlat sujuvat suuremmitta ongelmitta ja Freyan perhe palaa normaaliin päiväjärjestykseen. Niko lähtee takaisin armeijaan ja Tobias jatko-opintoihin. Freya menee töihin Liittouman teknilliseen tutkimuskeskukseen. Ella hoitaa vilkkaita pikkutyttöjään ja laittaa vanhemmat lapset kouluun. Kesälomalle perhe lähtee taas tuttuun vuokramökkiin ja Okko aikoo yöpyä läheisessä saaressa kavereineen seuraten samalla luonnonsuojelijoiden uusimpia tempauksia ympäri maailmaa.
Miten nopeasti hysteria ja huuto aikoinaan loppuivatkaan, kun kulttuurimarxistien härski valehteleminen median, ministeriöiden ja poliisin kautta karahti kiville rahavirtojen katketessa ja lobbaajien paljastuessa. Hollywood-tasoinen natsivouhotus ja ”holokaustista” rakennettu bisnestoiminta totalitaristisine pakkokeinoineen avautuivat silloin aivan uudesta näkövinkkelistä, kun sekä puolueetonta tutkimustietoa historiallisista tapahtumista että tietoa eliitin vähemmän jaloista päämääristä saatiin lopultakin suuren yleisön tietoisuuteen. Se oli räjäyttänyt pankin. Kirjaimellisesti. Suursijoittajat yrittivät ottaa itselleen kunnian rakentamansa totalitaristisen järjestelmän romahtamisesta ja he koettivat palata taas takaoven kautta vallankahvaan, kuten he olivat tehneet lukemattomia kertoja historian saatossa.
Ainoa rotu, jota oli kehotettu propagandassa olemaan lisääntymättä ja sekoittumaan muiden rotujen kanssa, oli valkoinen rotu. Näin oli siitäkin huolimatta, että valkoisia oli jo vuonna 2017 vain noin 10 prosenttia maapallon väestöstä. Kehitysmaiden väestö kasvoi nopeasti, ja vaikka rajat suljettiin, heidän määränsä nousi länsimaissa korkean syntyvyyden johdosta aiheuttaen valtavia turvallisuus- ja talouspoliittisia ongelmia. Pohjola antoi valtiomallillaan esimerkin siitä, että valkoisten kansojen ja rotujen oli löydettävä itselleen taistelutahtoa lamaannuksen keskellä eikä vieraiden eturyhmien edustajille tullut antaa minkäänlaista vaikutusmahdollisuutta valtiotasolla. Pohjola toimi aikoinaan ja toimii yhä modernin kansallissosialistisen yhteiskuntajärjestyksen lipunkantajana kansallisuusaatteeseen heräävälle lännelle.
Kotiin palatessani katson ensimmäiseksi tietokoneeltani videon lasten paraatista ja tarkistan, että Aarnikotka-projektissa lahjoituksillani ostettu pieni palsta aarniometsää on edelleen suojeltuna hakkuilta ja sen ekosysteemiä uhkaavilta vieraslajeilta.
Tämän tarinan loppusanat
Kansallissosialismissa naisten ei ole tarpeellista toimia tulenjohdossa tai kantaa vastuuta suurista linjoista. On tärkeää kokea kansallissosialismi ensisijaisesti henkisenä päämääränä. Kaikista tehokkainta taistelu on, kun se koetaan sisäisen ymmärryksen, sisäisen heräämisen kautta.
Naisilla on tärkeitä tehtäviä kansallissosialistisessa yhteiskunnassa. Kaikki ihmisen tekemä toiminta nähdään luonnonlakien kautta ja niitä myötäillen. Miehillä on velvollisuus ottaa ensisijainen vastuu yhteiskunnan johtamisesta ja naisten velvollisuus on tukea heitä tässä. Tämä ei tietenkään sulje pois naisten aktiivista taistelua aatteen nimissä.
Kansallissosialisti ei koe velvollisuutta pakoksi vaan tekee työnsä tietäen, että hän työskentelee aidosti rakentaakseen parempaa yhteiskuntaa. Kumpikin sukupuoli kunnioittaa toista ja kumpaakin tarvitaan pyörittämään yhteiskuntaa. Kansallissosialistit pitävät oman kansansa jäseniä veljinään ja sisarinaan, tovereinaan. Kaikista ei ole toimimaan johtajina ja kestämään kovaa henkistä painetta, uhkailua ja kiristystä. He, jotka sitä parhaiten kestävät, ovat yleensä miehiä.
Kansallissosialismi ei hyväksy naiskiintiöitä, sukupuolten tasapäistämistä, feminismiä eikä heikkoja miehiä valtioiden johtoon. Rahan perään kumartavat ja loputtoman konsensushakuiset ihmiset ovat vaaraksi valtioiden itsemääräämisoikeuden turvaamisessa. Globaali finanssieliitti on tukenut heikkotahtoisten ja ahneiden ihmisten valtapyrkimyksiä tahallisesti tehdäkseen kansallisvaltioista heikkoja. Niiden sisäinen mädätystyö kulttuurimarxistisella propagandalla on edennyt jo sairaalloiseen vaiheeseen, sillä koko valtiojohto noudattaa eliitin käsikirjoitusta globalisaatiosta, jossa tavalliset valkoiset ihmiset ajetaan täydellisesti nurkkaan heidän kotimaissaan. Kaiken normaalin, luonnollisen ja vakiintuneen systemaattinen murskaaminen sekä vapaus ilman vastuuta eivät ole koskaan olleet sivistyneiden yhteiskuntien normaali tapa toimia.
Väestönvaihtoa vastaan on taisteltava suurella rintamalla ympäri länsimaita. Kun yhteiskunnan sielu on vapaa ja sen tulevaisuus näyttää vakaalta ja valoisalta, se voi löytää kadottamansa itsetunnon. Kun oman kansan edun ajaminen nähdään osana ihmisyyttä ja luonnollista toimintaa, olemme oikealla tiellä. Kun yhteiskunnan henkinen tila on parantunut pitkällisen lannistamisen tilasta, yhteisöllisyys voidaan saavuttaa. Ei siksi, että valtio niin määrää vaan sen vuoksi, että haluamme aidosti auttaa omaa kansaamme.
Kansallisuusaate tulee nousemaan ja voittamaan tieltään kaikki sen eteen kasatut esteet. Kaikista luontevin tapa harjoittaa kansallisuusaatetta on tehdä se kansallissosialismin kautta, joka ei tee kompromisseja totuuden kanssa.
”Kansallissosialismi – NYT” -artikkeleiden pohjana ja inspiraationa on Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen poliittinen manifesti. Artikkeleiden tarkoituksena on osoittaa, että Pohjoismaiden kansalaisten etua ajava kansallissosialistinen, moderni, vahva ja kuitenkin moniääninen yhteiskuntamalli on saavutettavista, jos meillä on todellista tahtoa antaa kansallemme ja rodullemme sen ansaitsema arvostus ja huolenpito.
Meillä on myös valtava kapasiteetti kehittää kansaamme ja yhteiskuntaamme eteenpäin sen kaikilla osa-alueilla. Artikkeli on samalla viesti vihollisille siitä, ettemme siirry sivuun ikiaikaisilta asuinsijoiltamme emmekä ryhdy orjiksi omissa maissamme. Radikaali kansallismielinen ja kansallissosialistinen ajattelu nousevat ja ne ovat jo nyt valtavirtaa monissa länsimaissa.
Mikään ei voi pysäyttää aatetta, jonka aika on tullut!
Omana loppunoottina haluaisin todeta että vaikka tuo visio on upea ja saa kyynelen silmänurkkaan, niin se ei ole helppoa saavuttaa ja vaatikin Turnerin Päiväkirjojen kaltaisen kansannousun jotta maailma pelastuisi ja saavutettaisiin yhteiskunta jossa kaikilla on hyvä olla.
submitted by vastarintaonvapautta to Suomi [link] [comments]